Erittäin epävirallinen blogitauko on nyt ohi. Tauon syy, tai yksi niistä, oli melko ennakoimaton ja on vaatinut työstämistä. On pitänyt myös pohtia, voinko ja haluanko julkisesti sen tänne kirjoittaa. Teemaan se sopii toisen sanan osalta, vähemmän nyt on, mutta tällä hetkellä suru on vielä läsnä, joten sopivasti ei kuitenkaan.

Meillä pitkään asunut sijoitettu nuori muutti pois moninaisten vaikeuksien ja vaiheiden jälkeen. Vaikka yhteys säilyy ja miellän edelleen itseni äidikseen, on kovin haikeaa. Kaipaan  hyviä asioita, ja niitä on paljon, joita hän toi mukanaan perheeseemme ja omaan elämääni. Vaikeitakin asioita oli paljon ja niiden osalta olo on helpottunut. Arkielämä, sikäli kun sitä  kesällä on, tuntuu nyt kovin yksinkertaiselta ja ehkä jopa helpolta. Unikin on viikkojen aikana syventynyt.

Myllerryksen keskellä tietyt asiat ovat selkeytyneet. Olen entistä vakuuttuneempi, että elämänilo itselleni koostuu hyvin pitkälle ihmissuhteista. Perheestä, lapsuudenperheestä, hyvistä ystävistä, jopa lähes tuntemattomista. Hyvien ystävien henkinen olkapää on ollut todella tarpeellinen tänä kesänä, vaikka suurin osa luopumisen surusta onkin käytävä aivan yksin. Ystävien avulla on ollut mahdollisuus myös siirtää ajatukset aivan muihin asioihin, iloon ja hullutteluun.

Perheen kesken on ollut lupa näyttää ja kertoa kaikki tunteet. Ja toisaalta keskittyä vaikeiden aikojen jälkeen vain ihan omiin asioihin tai mukaviin asioihin, jotka ovat olleet jonkinlaisessa odotustilassa hankaluuksien keskellä. Olemme tehneet lähes kaiken sen, minkä olimme tälle kesälle suunnitelleet ja aika paljon enemmänkin. Enimmäkseen mukavia juttuja. Itse olen erityisesti nauttinut mahdollisuudesta lenkkeillä yhdessä puolison kanssa, aiemmin kun kotona piti aina olla yksi aikuinen. Pieni esimerkki siitä, kuinka synkilläkin pilvillä voi tosiaan olla hopeareunus, vaikka kapea olisikin.

Erityisen ilahduttavia ovat olleet lukuisat pienet kohtaamiset läheispiirin ulkopuolella. Puolituttu naapuri, leirintäalueen vieruskaveri tai lapsuudenkaveri, joka löytyi facebookista,  voivat tehdä päivästä valoisan ja merkityksellisen.

Muuten elämä on siis myllerrystilassa. Siksikin on tuntunut hieman naurettavalta kirjoitella blogia vähentämisestä. Minulla ei ole varmuutta siitä, mitä työtä hakisin, tekisin tai toivoisin. Olen antanut itselleni rauhaa ja aikaa surra ja toipua koulujen alkuun asti, mutta kumman auki ajatukset edelleen ovat nyt kun koulut ovat alkamassa. Taloudellinen vastuukin painaa, joten kovin pitkään ei voi haihatella, vaikka mitään akuuttia kassakriisiä ei olisikaan. Toivomaani osapäivätyötä ei vain kovin helposti löydy, vaikken kovin valikoiva itse työn suhteen olekaan. Jollain tapaa uskon asioiden kuitenkin järjestyvän, enemmin tai myöhemmin. Siihen asti nautin suurimmasta rikkaudesta, ihmisistä ympärilläni.