Katsoin aamulla Lamingtonin sademetsäalueesta kertovaa dokumenttia. Lamington on pienehkö suojeltu alue Australiassa, pitkä historialtaan, joskus arvostettu, joskus ylenkatsottu. Dokumentin jälkeen oman metsän kutsu oli liian suuri vastustettavaksi, vaikka sää oli harmaa, tihkusateinen.

Mukaani en tällä kertaa ottanut sienikoria tai sankoa, vain vanhan pokkarikameran.

Lähimetsäni on aivan tavallinen suomalainen metsä, johon kuuluu korkeampia kallioisia kohtia ja kosteita painanteita. Äänimaailma oli tänään poikkeuksellisen trooppinen lintujen osalta, koska pikkulinnut (viherpeippoja ja eri varpusia ainakin) ovat kerääntyneet valtavaksi parinsadan linnun parveksi, josta lähtee uskomattoman paljon ääntä.

 

Kahden kerroksen verkko

Tähän aikaan vuodesta metsä on vihreä, jossa punaiset yksityiskohdat huutavat "Katso minua!" Tämän vuoksi laitan myös itse jotain punaista päälle näin metsästysaikaan.

Minun sateinen metsäni on aivan vieressä ja polkuni näytti tältä tänä aamuna. Valitettavasti en tätä kautta voi välittää sammalen tuoksua, kosteaa puhdasta ilmaa, lintujen rupattelua, hämähäkin verkon pyyhkäisyä kasvoilla, sammalmättään upottavaa tunnetta, näennäistä liikkumattomuutta. Nuo löytänet omasta lähimetsästäsi.