Sähköpostiin kolahtaa viesti, jossa muistutetaan hymyilemään työkavereille ja hellimään perhettä. Facebookissa kiertää useampi positiivisuuskampanja. Mietin vain, missä negatiivisten ihmisten kampanjat käydään? Tekstaripalstoillako? Minulle ei ainakaan ole tullut yhtään kiertoviestiä, jossa muistutetaan kohtaamaan pystyin päin kaikki elämän isot ja pienet epäkohdat, rutisemaan tyhjästä ja sanomaan suoraan, jos vituttaa.

Entä jos kaikki negatiivisuus jääkin ihmisen sisälle ja tulee ulos hallitsemattomasti ryöpsähdyksinä, kun sille ei oikein ole tilaa muualla. Pitäisikö pitää kollektiivisia rutinapäiviä, jotta säästyisimme suurilta vihanpurkauksilta ja masennukselta? MInun pännimispäiväni on nyt. Koska perusluonteeni on paitsi kyselevä myös monia näkökantoja ymmärtävä, jätän kysymyslauseiden avulla mahdollisuuden vastata havaitsemiini epäkohtiin. Ehkä kaikelle on järkevä selitys.

Miksei aina voi olla kesä?
Miksi kahvipurkeista tehdään sen kokoisia, ettei sinne mahdu mittalusikka lähes täyden kahvipaketin kanssa?
Miks lasten pitää puhua kovalla äänellä ja riehua, kun minulla pää on kipeä?
Miksi koulukirjoja ei voi ostaa valmiiksi muovitettuina?
Miksi meidän pyörät on aina rikki?
Miksen minä tiedä mitä teen?
Miksei sairauksista voi ottaa edes lomaa niinkuin muistakin työläistä asioista?
Miksei tukka pysy aina ojennuksessa?
Miksi sukkaparit ajautuvat erilleen?
Miksi hukkaaminen on paljon helpompaa kuin löytäminen?
Miksi en löydä oikeita sanoja?
Miksi tv:stä tulee niin paljon hyviä ohjelmia, ei ehdi katsoa kaikkia?
Niin, miksi?

Helpottiko? No ei ainakaan vielä. Ensi kerralla taidan pureutua yhteiskunnallisempiin ongelmiin, maailmatuskaa potien.

 

Katsoin aamulla Lamingtonin sademetsäalueesta kertovaa dokumenttia. Lamington on pienehkö suojeltu alue Australiassa, pitkä historialtaan, joskus arvostettu, joskus ylenkatsottu. Dokumentin jälkeen oman metsän kutsu oli liian suuri vastustettavaksi, vaikka sää oli harmaa, tihkusateinen.

Mukaani en tällä kertaa ottanut sienikoria tai sankoa, vain vanhan pokkarikameran.

Lähimetsäni on aivan tavallinen suomalainen metsä, johon kuuluu korkeampia kallioisia kohtia ja kosteita painanteita. Äänimaailma oli tänään poikkeuksellisen trooppinen lintujen osalta, koska pikkulinnut (viherpeippoja ja eri varpusia ainakin) ovat kerääntyneet valtavaksi parinsadan linnun parveksi, josta lähtee uskomattoman paljon ääntä.

 

Kahden kerroksen verkko

Tähän aikaan vuodesta metsä on vihreä, jossa punaiset yksityiskohdat huutavat "Katso minua!" Tämän vuoksi laitan myös itse jotain punaista päälle näin metsästysaikaan.

Minun sateinen metsäni on aivan vieressä ja polkuni näytti tältä tänä aamuna. Valitettavasti en tätä kautta voi välittää sammalen tuoksua, kosteaa puhdasta ilmaa, lintujen rupattelua, hämähäkin verkon pyyhkäisyä kasvoilla, sammalmättään upottavaa tunnetta, näennäistä liikkumattomuutta. Nuo löytänet omasta lähimetsästäsi.

Suuren maailman opit otettiin kokeiluun, kun kvartaalitaloushengessä istuttiin pöydän ääreen laittamaan syksyn asioita järjestykseen. Perheessä nimittäin. Joka loman jälkeen arkeen paluuseen liittyy tiettyjä haasteita, jotka enimmäkseen ovat aikuisten aiheuttamia ennakoivia toimenpiteitä nukkumisen, syömisen ja ajankäytön suhteen. Että sinne kouluun ehdittäisiin sitä oppivelvollisuutta suorittamaan.

Nyt päätin pitää kuuden asiakohdan perhepalaverin, jossa määriteltiin talousasiat, tiettyjä sääntöjä ja toiveita sekä puhuttiin tavoitteista ja unelmista. Napakasti puolessa tunnissa hoidettiin kaikki. Aloitimme kartoittamalla, mistä asioista lapset haluavat kantaa vastuuta. Kaikki saivat tahtonsa läpi, yllätys yllätys. Sen jälkeen määrittelimme kuukausirahan suuruuden, jolla vastuunkantoon liittyvät ostokset voidaan järkevästi hoitaa. Tästä tuli hieman erimielisyyksiä, kun nuorimmainen olisi halunnut vastuullaan olevaan karkkipäiväkarkkien ostoon laajemman budjetin kuin me vanhemmat halusimme antaa.

Kotityöasiat sovittiin todella helposti, mutta peliajat ja kotiintuloajat herättivät enemmän keskustelua. Itsellenikin nuo ovat vähän hankalat, koska periaatteessa en haluaisi mieluista toimintaa hirveästi rajoitella ja itsellänikään ei koskaan ollut mitään kotiintuloaikoja. FIksusti lapset sanoivatkin, että eihän pelaamisessa mitään vikaa ole, kunhan elämässä on muutakin, liikkuu, ulkoilee eikä pelaa aina yksin. Aivan totta! Ja yksi ei pelaa juuri koskaan, koneella lähinnä rupattelee kaverien kanssa. Eli peliaika tuli vain nuorimmaiselle, joka itse ehdotti yhtä tuntia per päivä viikolle ja kahta viikonlopulle. Minusta tuo oli aivan kohtuullista.

Koulutyön osalta lapsillamme on lähes aina ollut jotain tavoitteita. Useimmiten he ovat itse ne asettaneet, mutta joskus olemme käyttäneet kannustimia ja olemme osallistuneet tavoitteiden määrittelemiseen. Nyt jokainen sai itse asettaa itselleen tavoitteet ja tosi fiksusti asettivatkin. Olen aina ollut tosi hämmästynyt, kuinka hyvin ekaluokasta alkaen lapset itsearvioinnin taitavat, tietävät mitä osaavat ja mitä pitää kehittää. Mistä ne kaikki huonosti laulavat Idols-kilpailijat tulevat? Kouluista, joissa ei ole itsearviointia?

Perhepalaveri päätettiin unelmiin ja haaveisiin ja toiveisiin, joihin perheenjäsenet liittyvät jollain tapaa. Tämä oli kaikista tunnepitoisin osuus. Vanhempien tilillä ei vain ole tarpeeksi numeroita toteuttamaan aivan kaikkia unelmia ja se tuntuu välillä vaikealta. Kun muillakin on. Kaikilla muilla. Matkustelu nousi puheenaiheeksi unelmien kohdalla odotettavasti, meillä on ollut monenlaisia mukavia matkakokemuksia. Nuorimmaiselle olisi tärkeää, että myös isovanhemmat olisivat mukana ja tätä on vähän vaikea luvata. Mietimme myös mitä voisimme koko perheellä tehdä, mikä olisi mieluista kaikille. Tänä syksynä meillä edelleen pelataan lautapelejä koko perheellä, pidetään tortilla- ja pizzailtoja ja katsotaan kaikille sopivia leffoja.

En tiedä tarkoittaako tämä perhepalaveri vähemmän kinastelua ja ristiriitoja jatkossa. Mutta vallan mukava ja hyödyllinen se oli. Suosittelen kokeilemaan. Tärkeää on kuulla kaikkien mielipiteet ja arvostaa lasten omaa ajatusta siitä, millaiseksi he haluavat elämänsä rakentaa. Vaikka vanhempi viime kädessä päättääkin esimerkiksi perheen rahankäytöstä tai kotiintuloajoista, diktatuurilla ei luoda hyviä suhteita. Tarkoitus on myös kasvattaa aikuisia, jotka osaavat toimia vastuullisesti ja tavoitteellisesti, toiset ihmiset ja realiteetit huomioiden. Kuinkas sen oppii ellei harjoittelemalla?

Olimme jo päättäneet palaverin, kun nuorimmainen hoksasi puuttuneen aiheen: "Entäs ne ikärajat?". Niistä ei meidän perheessä tarvitse keskustella.

Uskomaton kouluvuoden aloitus. Mutta ei ollenkaan omasta ansiostani. Ja tietysti nyt on hieman aikaista sanoa, koska kouluvuoden alkuun on tasan kaksi tuntia.

Koulu siis alkaa tänään tiistaina ja jo loppuviikosta kyselin lapsilta mahdollisia kouluun liittyviä ostostarpeita. Olen kyllä huomannut, että reput ja penaalit iän myötä menettävät osuuttaan koulunaloitushuumassa ja vaatteet lisäävät osuuttaan kuuden repullisen verran vähintään. Olin siis valmistautunut farkkukaupassa tuumakoon arpomiseen (Onko joku muu vanhempi kroonisesti jäljessä siitä minkä kokoisia "lapset" ovat?) ja loputtomiin vaelteluihin ruotsalaisten vaatekauppaketjujen käytävillä.

Mutta ei, ilmeisesti tarve ei ylittänyt jotain maagista kynnystä, koska tarjouksiini ei tartuttu. Kukaan, siis ei yksikään, lapsista ei ilmoittanut varsinaisesti tarvitsevansa jotain. Eikä kukaan halunnut lähteä ostoksille katsomaan tarvitsisiko jotain.

Pieni vaikutus tässä voi toki olla vasta piipahtaneilla brittivieraillamme. Teini-ikäiset vieraat olivat kaupungilla aivan ihmeissään kouluun liittyvistä mainoksista vaatekauppojen edessä: koko koulunaloitushässäkkää ei siellä tunneta, kun kaikki kulkevat joka tapauksessa polvipituisissa hameissa ja V-aukkoneuleissa. Koulupuvulla on puolensa. Tämä sai myös omat lapseni mietteliäiksi.

Samaisten vieraiden matkaa oli sponsoroinut paikallinen sähköyhtiö mm. hiirimattojen, kynien ja viivottimien kautta rahan lisäksi. Niinpä saimme tuliaisiksi 300 lyijykynää ja samaisen määrän viivottimia. Eli noita todennäköisesti riittää ensi vuodeksikin, vaikka yli kaksisataa lahjoittaisimmekin eteenpäin. Ei tarvitse kuopuksenkaan kirjoittaa nysällä, kun jostain syystä lyijytäytekynän sisukset ovat hänellä aina palasina, joten perinteinen lyijykynä on ollut hänen toimintavälineensä koulumaailmassa. Virheitähän lapsillani ei ilmeisesti tule, joten kumin puutekaan ei ylittänyt ostokynnystä.

Aivan tyytyväisenä ajattelen, että kerrankin vanha reppu kelpaa, tussit toimivat ja terotin on tallessa. Vaatevarastoja on täydennetty pikkuhiljaa ja vähemmälläkin pärjää. Mietinkin, että onko koulunaloitusshoppailu osittain yksi kaupan luomista kulutustarpeista, jolle ei ihan jokaisessa perheessä löydy todellista tarvevastinetta. Itse olen sen sisäistänyt niin voimakkaasti, että tuputan sen kummemmin miettimättä sitä lapsillenikin. No, joka tapauksessa tiedän, että tämän päivän jälkeen ostoslistalla on ainakin yksi syksyn kestosuosikki: kaikkien äitien lempiartikkeli kontaktimuovi!
 

Erittäin epävirallinen blogitauko on nyt ohi. Tauon syy, tai yksi niistä, oli melko ennakoimaton ja on vaatinut työstämistä. On pitänyt myös pohtia, voinko ja haluanko julkisesti sen tänne kirjoittaa. Teemaan se sopii toisen sanan osalta, vähemmän nyt on, mutta tällä hetkellä suru on vielä läsnä, joten sopivasti ei kuitenkaan.

Meillä pitkään asunut sijoitettu nuori muutti pois moninaisten vaikeuksien ja vaiheiden jälkeen. Vaikka yhteys säilyy ja miellän edelleen itseni äidikseen, on kovin haikeaa. Kaipaan  hyviä asioita, ja niitä on paljon, joita hän toi mukanaan perheeseemme ja omaan elämääni. Vaikeitakin asioita oli paljon ja niiden osalta olo on helpottunut. Arkielämä, sikäli kun sitä  kesällä on, tuntuu nyt kovin yksinkertaiselta ja ehkä jopa helpolta. Unikin on viikkojen aikana syventynyt.

Myllerryksen keskellä tietyt asiat ovat selkeytyneet. Olen entistä vakuuttuneempi, että elämänilo itselleni koostuu hyvin pitkälle ihmissuhteista. Perheestä, lapsuudenperheestä, hyvistä ystävistä, jopa lähes tuntemattomista. Hyvien ystävien henkinen olkapää on ollut todella tarpeellinen tänä kesänä, vaikka suurin osa luopumisen surusta onkin käytävä aivan yksin. Ystävien avulla on ollut mahdollisuus myös siirtää ajatukset aivan muihin asioihin, iloon ja hullutteluun.

Perheen kesken on ollut lupa näyttää ja kertoa kaikki tunteet. Ja toisaalta keskittyä vaikeiden aikojen jälkeen vain ihan omiin asioihin tai mukaviin asioihin, jotka ovat olleet jonkinlaisessa odotustilassa hankaluuksien keskellä. Olemme tehneet lähes kaiken sen, minkä olimme tälle kesälle suunnitelleet ja aika paljon enemmänkin. Enimmäkseen mukavia juttuja. Itse olen erityisesti nauttinut mahdollisuudesta lenkkeillä yhdessä puolison kanssa, aiemmin kun kotona piti aina olla yksi aikuinen. Pieni esimerkki siitä, kuinka synkilläkin pilvillä voi tosiaan olla hopeareunus, vaikka kapea olisikin.

Erityisen ilahduttavia ovat olleet lukuisat pienet kohtaamiset läheispiirin ulkopuolella. Puolituttu naapuri, leirintäalueen vieruskaveri tai lapsuudenkaveri, joka löytyi facebookista,  voivat tehdä päivästä valoisan ja merkityksellisen.

Muuten elämä on siis myllerrystilassa. Siksikin on tuntunut hieman naurettavalta kirjoitella blogia vähentämisestä. Minulla ei ole varmuutta siitä, mitä työtä hakisin, tekisin tai toivoisin. Olen antanut itselleni rauhaa ja aikaa surra ja toipua koulujen alkuun asti, mutta kumman auki ajatukset edelleen ovat nyt kun koulut ovat alkamassa. Taloudellinen vastuukin painaa, joten kovin pitkään ei voi haihatella, vaikka mitään akuuttia kassakriisiä ei olisikaan. Toivomaani osapäivätyötä ei vain kovin helposti löydy, vaikken kovin valikoiva itse työn suhteen olekaan. Jollain tapaa uskon asioiden kuitenkin järjestyvän, enemmin tai myöhemmin. Siihen asti nautin suurimmasta rikkaudesta, ihmisistä ympärilläni.