Tämä on toistaiseksi vaikein ja henkilökohtaisin tämän blogin päivityksistä. Ja siksi niin tärkeä pohdittava ja kohdattava asia. Ja jaettavakin, kaipaisin muiden näkökulmia ja ajatuksia tähän.

Aikakauslehdistä saa käsityksen, että aika monen hidastajan suurimmat muutokset tapahtuvat työelämässä. Itse elän tällä hetkellä kummallisessa välitilassa, jossa olen käytännössä kotona hoitamassa ja kasvattamassa lapsia ja lisäksi teen aikataulujen salliessa koulutuksia muualla. Olen sitoutunut olemaan pääasiassa kotona tämän vuoden loppuun asti. Velvoite on sekä sijaisvanhemmuuden osalta sopimussuhteinen että kaikkiaan moraalinen.

Kumman mukavalta tämä järjestely tuntuu. Luulin, että kaipaisin enemmän työelämää ja ihmisiä. On uskomattoman ihanaa ehtiä käydä lenkillä, lukea lehti ja valmistella ruoka rauhassa päivän aikana, kun lapset ovat koulussa. Kaiken muun kotityön lomassa toki käyn kaksi kertaa viikossa päivän aikana lasten asioilla kaupungissa, mutta ehdin ottaa aikaa itsellenikin. Kello 13 jälkeen sitä ei sitten olekaan saatavilla ennen nukkumaanmenoa. Itse en niin kovasti välitä oman ajan tärkeyden korostamisesta, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on mukavaa tehdä omassa rauhassa vaikka sitten pyykinpesua.

Taloudellisesti tämä ratkaisu tarkoittaa vähempiä euroja ja menetettyjä eläkkeitä. Eläkeasiaan palannen jossain toisessa kirjoituksessa, mutta eurot vaikuttavat koko perheen elämään juuri nyt. Olen huomannut, että minun on aika helppoa luopua tavarasta, uusien tavaroiden hankkimisesta ja ylipäänsä ostelusta. Lasten ei. Ostoslistalla olisi uusi taulu-tv, skootteri, polkupyörä,pari puhelinta, huonekaluja, puhumattakaan lukemattomista vaate- ja kosmetiikkatarpeista. Matkoille, leffaan, parturiin, syömään ja leirille pitää päästä. Pettymyksiä tulee väistämättä enkä ole sitä mieltä, että lasten pitäisi kaikki saada. Mutta toisaalta kuinka reilua on lapsia kohtaan ansaita vähemmän ja jättää heidät ilman sitä, minkä voisivat saada, jos vanhemmat vain tekisivät toisenlaisia valintoja?

Tässä kohtaa ei edes auta se, että edelleen tilastokeskuksen mukaan perheemme 3,3 kulutusyksiköllään on keskituloinen. Kun jostain täytyy tinkiä, se kirpaisee. Ja kiukuttaa. Vastuullisena vanhempana yksi syy käydä työssä tietysti olisi mahdollisimman hyvän elintason tarjoaminen lapsille, mutta missä määrin lapsille loppujen lopuksi on tällä merkitystä? Alle kouluikäisten kohdalla tilanne on jollain tapaa helpompi, mutta itsenäisemmin ajattelevien teini-ikäisten kanssa joutuu aivan toisella tavalla pohtimaan ja perustelemaan omia valintojaan. Ja on aika inhottavaa tajuta, että kaikessa hyvää tarkoittavassa toiminnassaan onkin vain itsekäs.