Kerrostalossa asuva tuttavani sai kutsun järvenrantamökille juhannukseksi. Hänellä on kyky välittää valokuvien kautta jotain olennaista paitsi kuvattavasta kohteesta myös tunnelmasta. Juhannuskuvista aistin iloa paitsi tietysti seurasta myös luonnosta: sateesta, auringonlaskusta, linnuista, vehreydestä, pienenpienistä kukista ja hyönteisistä.  Aistin myös kiitollisuutta tästä mahdollisuudesta luonnon läheisyyteen.

Kurkistus toisen elämään näytti taas kerran jotain omastanikin selkeämmin. Jatkuva facebook-kuvapostaus kodistani ja sen pihapiiristä kertoo toki elämänpiirini suhteellisesta kapeudesta, mutta myös aivan vilpittömästä ilosta ja yhteenkuuluvuudesta ympäristön kanssa. Yksinkertaisesti olen onnellinen mahdollisuudestani asua luonnon keskellä.

Sen verran hienopieru olen, että luontoelämykset ovat minulle parhaimillaan, kun saan yöni nukkua hyvässä sängyssä lämpimän suihkun päätteeksi. En ole koskaan pitänyt vaeltamisesta, jossa makuuhuone ja iltapala on kannettava selässä tai himoinnut koskemattomille erämaille. Minulle riittää takapihan villeys yhdistettynä satunnaisiin päiväretkiin pitkospuille tai kaikkein mieluiten mäkisille tai vuoristoisille seuduille, joita tosin täälläpäin ei ole.

Luulen, ja korostan että luulen, koska en ole  muutamaan vuoteen kajonnut sanottavammin sosiobiologian tai evoluutiopsykologian alaan, että jokaisessa asuu pieni luontoihminen, jonka tarve yhteyteen luonnon kanssa on olemassa. Miksi muuten olisi niin paljon kesämökkejä? Miksi tietokoneenkin taustakuvista suurin osa on kauniita maisemia ja paikkoja? (Olen tietoinen, että nettimaailma on enimmäkseen täynnä toisenlaisia biologisia houkutuksia, mutta en nyt kajoa sen kummemmin niihin.)

Luonnossa esiintyvissä rytmeissä on jotain rauhoittavaa ja neljän vuodenajan alueella myös jotain sopivasti hillitöntä ja kiihkeää hiljaisuuden ja levon vastapainoksi. Kesän tullen kasvit heräävät yhteyttämään ympäri vuorokauden, linnut ehtivät parhaillaan tehdä monta pesuetta, yltäkylläisyys ja valon määrä tekee itse kustakin hieman energisemmän. Itse olen lapsenakin nukkunut kellon ympäri talvella, mutta kesällä riittää paljon vähempi.

Vietin reilut kymmenen vuotta elämästäni kaupunkioloissa. SIlloinkin pyörilyreittini kuin itsestään valikoituivat vehreimpien puistojen kautta kulkeviksi. En ollenkaan ole kokenut itseäni onnettomaksi kaupunkioloissa, itse asiassa viihdyin ihan hyvin, mutta tässä kymmenvuotisessa kodissani pellon ja metsän ympäröimänä olen enemmän kotonani.

Auringonlaskun jälkeen satakieli aloittaa konserttinsa mustarastaan säestäessä. Lepakot lähtevät liikkeelle ja liihottavat  nykivästi aivan samoilla reiteillä kuin haarapääskyt päivällä. Ehkä sinäkin koet tämän tänä kesänä, kotona tai mökillä.