Tästä piti tulla intuition ja arvomaailman vahvistamisen projekti, rennon ja leppoisan tekemisen ylistys ilman tiukkoja sääntöjä. Ei vaan onnistu.

Tavaroita lajitellessa huomaan tarvitsevani tuekseni tiukkojakin sääntöjä. Ensiksi pitää ratkaista lajitteluluokat: kaatopaikkaroskiin, kierrätysroskiin, kierrätykseen, säilytykseen ja käyttöön tuntuisivat sopivilta lajitteluluokilta. Ainakin näin etukäteen. En siis ole käytännössä vielä aloittanut mitään. Minä olen aina ja ikuisesti ollut parempi suunnittelemaan kuin tekemään eli moni asia on puoliksi tehty.

Säilytystä tarvitaan siksi, että minun tavaroillani on sekä käyttö- että muistoarvoa. Kun otan esineen käteen, minun täytyy siis ensiksi ratkaista onko kyseessä käyttö- vai muistoesine. Käyttöesineet lipsahtavat pitkän ajan kuluessa muistoesineiden puolelle ja siksihän joka paikka on täynnä tavaraa. Tämä on selvästi vaikein paikka: en vielä tiedä voinko luopua siitä potkupuvusta, jossa esikoinen tuotiin sairaalasta kotiin tai yhdestä jäljellä olevasta lautasesta, joka kuului ensimmäiseen omaan astiastooni kotoa poismuuton jälkeen. Säilytykseen voi joutua myös selvästi sesonkituote.

Rikkinäisen tavaran määritelmäkin on hämärä. Tosin se on vielä hämärämpi puolisolle, joka hamstraa kaikki rispaantuneet kauluspaidat remppavaatteiksi, vaikken häntä vielä kertaakaan ole nähnyt kauluspaidassa maalaamassa. Esine voi olla aivan toimiva käyttötarkoitukseltaan, vaikka ei olisikaan ehjä. Mutta emme kaiketi tarvitse rikkinäisten kännyköiden kokoelmaa. Toisaalta lapsilla on ollut monia hauskoja hetkiä hekottaessaan vanhoille kännykkämalleille. Entä 1000 palan palapeli, josta puuttuu EHKÄ kaksi palaa? Pöytäliina, joka kutistui pesussa ollen nyt liian lyhyt kolmimetriseen pöytäämme eli siten "rikki", mutta josta voisi varsin hyvin tehdä liinan pienempään pöytään, kun vain viitsisi?

Käyttöesineidenkin kohdalla täytyy miettiä ainakin käyttötaajuutta. Monessa ohjeessa sanotaan, että jos et ole vaatetta tai esinettä käyttänyt vuoteen/ kahteen vuoteen, heitä se pois. Päteeköhän tämä tulevaankin? Nuorimmainen tuskin kasvaa numeron 39 hokkareihin kahdessa vuodessa. Ja tarkoittaako tämä, että täytyy luopua mahdollisesta laihtumisesta siihen upeaan mekkoon tai mahdollisesta vanhan sohvan kunnostamisen inspiraatiosta?

Toisaalta tosi nuukailijahan säilyttää kaiken, koska aika tavaran kaupihtee. Minä olen luonteeltani värkkääjä ja monet kerrat olen romurautakasasta kaivellut rikkinäistä alumiinikattilaa tai vanhaa tynnyrinvannetta johonkin käsityöprojektiin. Tiedostaen tämän ja omaten aika paljon kylmää varastotilaa, on suoraan sanottuna hankalaa luopua osasta romua. Ja jos säilytän kaiken, lapsenlapset voivat hankkia lisätienestejä myymällä vintage-tavaraa.

Aloitan niistä kännyköistä.