Keskustelimme perheessä lasten toiveista ja unelmista tulevan ammatin suhteen. Aihe on sikäli ajankohtainen, että yksi on jo ensimmäisen yhteishakunsa tehnyt ja kaksi on menossa kesätyöhaastatteluun, jonka oletettuna kysymyksenä on toiveammatti. Jokainen pohti omia kiinnostuksen kohteitaan, vahvuuksiaan ja mielikuviaan eri ammateista. Netistä tutkittiin aloituspaikkojen määrää ja pääsykoevaatimuksia.

Sivusta keskustelua seurannut nuorimmainen ilmoitti ryhtyvänsä isona miesstrippariksi. Tämä ilmoitus herätti lievää hämmennystä, ei vähiten minussa. Ilmoituksen takana oli kuitenkin pettämätöntä logiikkaa, arvovapaata avoimmuutta asioiden suhteen ja iloa omasta osaamisesta. Näillä taidoilla hänelle voisi avautua muitakin uravaihtoehtoja.

Kaikessa hiljaisuudessa hän oli pohtinut, että on osannut riisuutua 1-2-vuotiaasta alkaen ja tanssitunneillakin on käynyt vuoden verran. Strippauskokemukset rajoittuvat taannoisen Talent-show:n miesstrippariesitykseen, jossa käytettiin öljyä tehokeinona. Tämäkään ei hänelle tuota ongelmia, koska atooppista ihoa on rasvattu vauvasta asti. Koska hänellä on tietoisuus siitä, että aivan kaikkea ei ole sopivaa paljastaa aivan kaikille, aikoi hän hoitaa homman rekvisiitan avulla: kaksi pyssyä piilottaisi sopivasti etumuksen. Vähän varovaisesti hän kysyi hävettäisikö äitiä, jos hän olisi vartalotaiteilija.

Välitön reaktioni oli sellainen tyypillinen aikuisen vähän ylemmäksi asettuva tietämättömyydelle naureskeleva ja viattomuudesta huvittunut. Tarkemmin ajateltuna olen jonkin verran kateellinen. Ihailen hänen tapaansa iloita siitä, mitä on ja osaa. Asioita käsitellään niin kuin ne on, ilman vähän turhiakin arvolatauksia ja merkityksiä. Kaiketi noita merkityssisältöjä voidaan kutsua elämänkokemukseksikin, mutta välillä voisi olla terveellistä luopua niistä ja kohdata asiat aivan paljaaltaan, sellaisina kuin ne ovat. Hänelle vartalotaide edustaa iloa itsestä, hauskuutta ja helppoutta. Minä liitän siihen niin paljon muitakin merkityksiä, että nuo sinänsä aivan todelliset näkökulmat hautautuvat ryppyotsaisuuden, ihmiskaupan, alistamisen, tasa-arvon ja ties minkä alle.

Tämä pohdintani on jatkumoa edelliselle kirjoitukselle hetkessä elämisestä, kunkin asian kohtaamisesta keskittyneesti. Yksi kaiketi aika trendikäskin käsite tällä alueella on mindfulness ja erilaiset laajemmat buddhismiin pohjautuvat tekniikat ja elämäntavat. En tiedä kovin paljoa noista enkä ylipäätään itämaisista filosofioista tai ihmiskäsityksistä, mutta mielikuvissani yhdistän niihin kokemuksen kokonaisuudesta ja rauhasta, mielen ja kehon harmoniasta. Henkilökohtaisessa elämässä keskittyminen ja turhien merkitysten riisuminen tapahtumista, valinnoista, tavaroista, kehosta ja mielestä tuo juuri rauhaa ja kokonaisvaltaisuuden tunnetta. Tilaa avautuu luovuudelle ja ilolle sekä, kumma kyllä, myös luopumiselle.

En tiedä avautuuko tämä pohdintani muille lainkaan, koska itsellenikin se on jonkinlaista haparointia. Epävarmuus ei kuitenkaan synnytä itsessäni ahdistusta tai kiireen tuntua vaan lähinnä uteliaisuutta. Ja iloakin siitä, että arkisissa tapahtumissa voi kokea oivalluksia ja elämyksiä. Kristillisessäkin perinteessä sanotaan, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta, ehkäpä sillä tarkoitetaan jotain edellä kuvatun kaltaista.