Olen joutunut tehtaaseen, joka on täynnä erilaisia meluavia koneita. Minä olen vastuussa noiden koneiden oikeanlaisesta toiminnasta ja tavoitteena on pitää kaikki käynnissä yhtäaikaa ja tuottamassa laadukasta lopputuotetta. Jokaista konetta ohjataan omasta ohjauskeskuksestaan, joiden väliä risteilen kiireisesti. Joidenkin ohjauskeskusten seinällä lukee selkeät ohjeet kuinka tulee toimia, mutta joskus joudun arvailemaan mitä käskyjä koneelle annan. Kun arvaan väärin, joudun jäämään pidemmäksi aikaa yhteen ohjauskeskukseen ja muiden koneiden toimivuus ja tuotanto on uhattuna. Lopulta joku kone menee jumiin, punainen valo palaa toisessa ja istun kolmannen ohjauskeskuksessa miettimässä mitä seuraavaksi.

Tuolta nyt tuntuu. Olen aiemmin ollut luontainen virtuoosi, kun on tarvinnut viedä useita erilaisia tehtäviä eteenpäin. Tai no, ainakin olen selvinnyt siitä. Yhä useammin ja useammin huomaan, että punainen hälytysvalo palaa elämän eri osa-aluilla ja eri tehtävien kohdalla: jotain on hoitamatta, jotain on unohtunut, jotakin en yksinkertaisesti osaakaan, vaikka kuvittelinkin niin.

Jätin eilen iltapäivällä astman vaivaaman kuopuksen kotiin ehtiäkseni hakemaan isompia koulusta. Kaupungissa kävimme lääkärin vastaanotolla (reseptit unohtuivat), pikaisesti ostamassa esiintymisasun soittajalle (minulla ei ollut kolikoita parkkimittariin) ja seuraavaksi orkesteriharjoituksiin. Tässä vaiheessa huomasin, että unohdin syödä päivällä ja kävin ostamassa itselleni pientä syötävää, jotta jaksaisin toisen kanssa jatkaa kauppakierrosta. Kännykkä piipitti partioon liittyviä tekstiviestijuttuja (joku muukin vanhempi oli unohtanut toimia ajoissa). Sovituskopin ulkopuolella pohdin hetken kolmannen lapsen koulunkäyntiin liittyvää ongelmaa. Ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa vielä haukata kiinalaista ennen kotiinpaluuta. Kotona huomasin unohtaneeni ruokaostosten teon, mutta sentään vein kirpputoritavarat. Illalla valmistelimme lapsen matkatavaroita, valmistauduimme yhden lapsen kesätyöhaastatteluun ja löimme lukkoon kesän lomamatkan (kesätyötä ajatellen). Seitsemän sähköpostiviestiä lähti matkaan, seitsemästä eri aiheesta. Työhön liittyvät jutut ehtivät risteillä vain hetken ajatuksissani tavatessani kaupungilla työkuvioista tutun ihmisen.

Aamu alkoi allekirjoituksilla, liikuntatavaroiden etsimisellä ("milloin mulle ostetaan ne uudet..."), aamupalan loihtimisella lähes tyhjästä jääkaapista ja arvioinnilla, joko kuopus laitetaan kouluun vai ei. Kiireen keskellä puoliso kysyi jotain tärkeää jostain tärkeästä, mutta en millään onnistu muistamaan mitä. Kello kahdeksan olin luomenpoistossa lääkärissä ja yritin samalla muistella mitä kaikkea muuta pitää lääkärissä hoitaa, kun nyt kerran julkiselle puolelle ajan sain. Sain myös selville, että pankki aukeaa vasta 9.30, kirkkoherranvirasto klo 9.00 ja että apteekista on Ventolinet vähissä. Ystävät ystävällisesti muistuttivat, että onhan huomenna yksin matkaan lähtevällä lapsella matkavakuutus ja kännykällä mahdollisuus soittaa myös ulkomailla. Selvisi, ettei oma vakuutukseni kata lapsen yksin tekemää matkaa ja että kännykkäestoissa on vara mistä valita. Illan partiotapaamisen vierailija täytyy vielä varmistaa ja vanhemmille täytyy kirjoittaa viesti.

Tihkuttava luomihaava estää nyt enemmän fyysisen touhuamisen, mutta päässä riittää kuhinaa. Miten ihmeessä minä saan nämä koneet käymään tasaisesti ja varmasti? Vai sammuttaisiko muutaman? Vai löytyisikö jotain tarkempia käyttöohjeita? Ainakin tämän blogin aloittamisen kimmoke on tässä nyt selvästi esillä. Jos sinulla on luontainen tai opittu taito selvitä arjen kiireiden keskellä, nauti siitä. Kaikilla sitä ei nimittäin ole.