Villivihannekset ovat nyt selvästi trendikkyydessään pääsemässä valtavirtaan: sekä maakuntalehdessä että Kotivinkissä oli samalla viikolla juttua vihannesten eli hortan käytöstä. Tämä tarkoittaa sitä, että minäkin olen taas trendikäs enkä kajahtanut ituhippi.

Parikymmentä vuotta sitten olin lastenkaitsijana Etelä-Italiassa. Napolin esikaupunkialueelta perheen äiti matkasi kerran viikossa vuoristokaupunkiin hoitamaan vaikeita synnytyksiä. Tyytyväiset vanhemmat (tai isovanhemmat) lahjoivat usein kunnianarvoisaa lääkäriä milloin kanalla, milloin omatekoisella viinillä tai vuoristohunajalla. Parasta oli kuitenkin saada pussillinen villiyrttejä. Minulla ei ole mitään käsitystä mitä kasveja pusseissa oli, mutta kovasti niitä arvostettiin ja syötiin salaattina tai paistetun pihvin päällä viherlisäkkeenä, joko tuoreena tai ryöpättynä.

Itse en ollut sitten pikkulapsuuteni maistellut suoraan luonnosta muuta vihreää kuin ehkä ruohonkortta tai hiirenkorvia koivusta, mutta innostuin kovasti. Suomessa tieni vei kuitenkin kaupunkeihin, joissa viherruuan näkyvät ja näkymättömät kuorrutukset ehkäisivät suurinta keräilyintoa. Kunnes kymmenen vuotta sitten muutimme maaseudulle, sattumalta villivihannesten kannalta täydelliseen paikkaan: hieman hoitamattomaksi jääneeseen maalaistalon pihapiiriin.

Aluksi villivihannesten käyttö oli melkoista hortoilua, tiesin vain kuusenkerkistä, maitohorsmasta, nokkosesta ja voikukista. Kaikki voikukat maistuivat kamalan kitkeriltä ja horsmat olivat kaikkea muuta kuin parsamaisen pehmeitä. Pikkuhiljaa olen oppinut oikeaa keruuaikaa (mahdollisimman varhain keväällä), oikeita keruupaikkoja (varjossa kasvaneet ovat melkein aina mehukkaimpia) ja käsittelytapoja. Edelleenkään en onnistu fermentoimaan teetä, mutta pakastimen kätköistä löytyy useita rasioita vihreää.

 

Perhe ei suoraan sanottuna ole ollut kovin innostunut kaikista kokeiluistani. En mitenkään voi syyttää heitä: en itsekään ole aina saattanut syödä keräämiäni vihanneksia. Olenkin oppinut, että totuttelu villivihannesten käyttöön sujuu parhaiten, kun niitä käytetään sopivan pieninä erinä: kastikkeessa, juuressoseessa, keitossa, munakkaassa, lihapullien mausteena tai salaatin osana. Helppoa on aloittaa esimerkiksi ketunleivästä tai pihatähtimöstä eli vesiheinästä, joka on mieto ja kelpaa sellaisenaan käytettäväksi. Lisäksi se on melkein jokaiselle tuttu rikkakasvina. Ehkä tämän villivihannesaallon myötä se päätyy yhä useammin salaattikulhoon eikä kitkettäväksi.

Vaikka villivihannesten syöminen ei aina ole ollut mieluisaa lapsille, ovat he kovasti nauttineet keruuretkistä. Takapihan joutomaa avautuu ihan uudella tavalla, kun etsitään lettuihin mausteaineksia. Metsään voi mennä muulloinkin kuin marja-aikaan hakemaan evästä. Kevään kohokohta on pihlajiin ilmestyvät pulleat silmut, jotka ovat herkkuja syötäväksi vain parin päivän ajan. Makuelämys on yllättävä ja kaukana puumaisesta.

Sen asemasta, että kannan kaupasta muoviin pakattuja erikoisia yrttejä, olen tänä kesänä päättänyt selvitä vain oman maan mausteilla.  Osa yrteistä tulee ruukusta, osa kasvimaalta, mutta pyrin kasvattamaan nimenomaan luonnosta löytyvien osuutta. TIlliä tosin joutunen ostamaan uusien perunoiden kaveriksi, kun pikkuruiset taimet ovat vielä kovin vaatimattomia. Vai sopisiko joku hortakasvi uusien perunoiden mausteeksi?