Tulvavedet nousevat ja vaalikiihko on kuumimmillaan. Minä jarruttelen, rauhoittelen, leppoistan. Ajelin eilen Vaasaan "mummon" perässä. Kaikki tietävät tämän sukupuolesta riippumattoman maanteiden etanan, joka välillä suoralla, siinä potentiaalisessa ohituspaikassa, painaa kaasua ja muuten ajelee reilusti alle nopeusrajoitusten. Päätin harjoitella kärsivällisyyttä ja rauhoittumista. Tässä auttoi se, että ajelin pienikulutuksisemmalla eli pienimoottorisella rupuautolla, mikä tekee ohittamisesta huomattavasti hitaampaa.

Ajelin siis mummon perässä. Tuijottelin savisia perävaloja kuin keskittyisin meditaatioon katsekohteen avulla. Vilkuilin peräpeiliin takanatulijoita ja pohdin tuliko minustakin heidän silmissään nyt mummo. Radiokaan ei toimi tuossa autossa, joten olin ajatusteni kanssa yksin. Uskaltauduin tutkailemaan tienvartta, näissä maisemissa näkömatkaa riittää kilometritolkulla. Kynnöspellot, vaalikärryt, tulvavedet, naakkaparvet, syksyllä huolellisesti haravoidut pihat, revenneet vaalimainokset pylväissä ja vielä juuri ennen moottoritietä lentokone. Moottoritiellä annoin itselleni luvan pöristellä mummon ohi.

Perille päästyäni mietin, olinko jotenkin leppoisampi, ehkä jopa valaistunut. Aluksi tuntui, että olin vain myöhässä. Mutta tarkemmin ajateltuna olo oli kuin olisi nauranut hyvälle vitsille. Rentoutunut, humoristinen, kepeä.

Seuraavaksi aion kokeilla mummoilua kävellen. Hitaasti köpöttelen haistellen ilmaa, katsellen ympärilleni ja todenäköisesti kuunnellen lintujen kevätkutsuja. Muistini kätköistä kaivelen pienten lasteni kanssa tehtyjä kävelyitä, joissa katsotaan joka kolmannen kiven alle ja ihmetellään jokaista vastaantulevaa keppiä. Tällä kertaa hitauteen ei pakota lapset ei sairaudet vaan valitsen sen ihan itse.

Ja mikäli "hyvä vitsi -oloa" en tuolla saavuta, aion kiivetä kalliolle, kertoa itselleni hyvän jutun ja nauraa.