Sähköpostiin kolahtaa viesti, jossa muistutetaan hymyilemään työkavereille ja hellimään perhettä. Facebookissa kiertää useampi positiivisuuskampanja. Mietin vain, missä negatiivisten ihmisten kampanjat käydään? Tekstaripalstoillako? Minulle ei ainakaan ole tullut yhtään kiertoviestiä, jossa muistutetaan kohtaamaan pystyin päin kaikki elämän isot ja pienet epäkohdat, rutisemaan tyhjästä ja sanomaan suoraan, jos vituttaa.

Entä jos kaikki negatiivisuus jääkin ihmisen sisälle ja tulee ulos hallitsemattomasti ryöpsähdyksinä, kun sille ei oikein ole tilaa muualla. Pitäisikö pitää kollektiivisia rutinapäiviä, jotta säästyisimme suurilta vihanpurkauksilta ja masennukselta? MInun pännimispäiväni on nyt. Koska perusluonteeni on paitsi kyselevä myös monia näkökantoja ymmärtävä, jätän kysymyslauseiden avulla mahdollisuuden vastata havaitsemiini epäkohtiin. Ehkä kaikelle on järkevä selitys.

Miksei aina voi olla kesä?
Miksi kahvipurkeista tehdään sen kokoisia, ettei sinne mahdu mittalusikka lähes täyden kahvipaketin kanssa?
Miks lasten pitää puhua kovalla äänellä ja riehua, kun minulla pää on kipeä?
Miksi koulukirjoja ei voi ostaa valmiiksi muovitettuina?
Miksi meidän pyörät on aina rikki?
Miksen minä tiedä mitä teen?
Miksei sairauksista voi ottaa edes lomaa niinkuin muistakin työläistä asioista?
Miksei tukka pysy aina ojennuksessa?
Miksi sukkaparit ajautuvat erilleen?
Miksi hukkaaminen on paljon helpompaa kuin löytäminen?
Miksi en löydä oikeita sanoja?
Miksi tv:stä tulee niin paljon hyviä ohjelmia, ei ehdi katsoa kaikkia?
Niin, miksi?

Helpottiko? No ei ainakaan vielä. Ensi kerralla taidan pureutua yhteiskunnallisempiin ongelmiin, maailmatuskaa potien.

 

Katsoin aamulla Lamingtonin sademetsäalueesta kertovaa dokumenttia. Lamington on pienehkö suojeltu alue Australiassa, pitkä historialtaan, joskus arvostettu, joskus ylenkatsottu. Dokumentin jälkeen oman metsän kutsu oli liian suuri vastustettavaksi, vaikka sää oli harmaa, tihkusateinen.

Mukaani en tällä kertaa ottanut sienikoria tai sankoa, vain vanhan pokkarikameran.

Lähimetsäni on aivan tavallinen suomalainen metsä, johon kuuluu korkeampia kallioisia kohtia ja kosteita painanteita. Äänimaailma oli tänään poikkeuksellisen trooppinen lintujen osalta, koska pikkulinnut (viherpeippoja ja eri varpusia ainakin) ovat kerääntyneet valtavaksi parinsadan linnun parveksi, josta lähtee uskomattoman paljon ääntä.

Kahden kerroksen verkko

Tähän aikaan vuodesta metsä on vihreä, jossa punaiset yksityiskohdat huutavat "Katso minua!" Tämän vuoksi laitan myös itse jotain punaista päälle näin metsästysaikaan.

Minun sateinen metsäni on aivan vieressä ja polkuni näytti tältä tänä aamuna. Valitettavasti en tätä kautta voi välittää sammalen tuoksua, kosteaa puhdasta ilmaa, lintujen rupattelua, hämähäkin verkon pyyhkäisyä kasvoilla, sammalmättään upottavaa tunnetta, näennäistä liikkumattomuutta. Nuo löytänet omasta lähimetsästäsi.

Suuren maailman opit otettiin kokeiluun, kun kvartaalitaloushengessä istuttiin pöydän ääreen laittamaan syksyn asioita järjestykseen. Perheessä nimittäin. Joka loman jälkeen arkeen paluuseen liittyy tiettyjä haasteita, jotka enimmäkseen ovat aikuisten aiheuttamia ennakoivia toimenpiteitä nukkumisen, syömisen ja ajankäytön suhteen. Että sinne kouluun ehdittäisiin sitä oppivelvollisuutta suorittamaan.

Nyt päätin pitää kuuden asiakohdan perhepalaverin, jossa määriteltiin talousasiat, tiettyjä sääntöjä ja toiveita sekä puhuttiin tavoitteista ja unelmista. Napakasti puolessa tunnissa hoidettiin kaikki. Aloitimme kartoittamalla, mistä asioista lapset haluavat kantaa vastuuta. Kaikki saivat tahtonsa läpi, yllätys yllätys. Sen jälkeen määrittelimme kuukausirahan suuruuden, jolla vastuunkantoon liittyvät ostokset voidaan järkevästi hoitaa. Tästä tuli hieman erimielisyyksiä, kun nuorimmainen olisi halunnut vastuullaan olevaan karkkipäiväkarkkien ostoon laajemman budjetin kuin me vanhemmat halusimme antaa.

Kotityöasiat sovittiin todella helposti, mutta peliajat ja kotiintuloajat herättivät enemmän keskustelua. Itsellenikin nuo ovat vähän hankalat, koska periaatteessa en haluaisi mieluista toimintaa hirveästi rajoitella ja itsellänikään ei koskaan ollut mitään kotiintuloaikoja. FIksusti lapset sanoivatkin, että eihän pelaamisessa mitään vikaa ole, kunhan elämässä on muutakin, liikkuu, ulkoilee eikä pelaa aina yksin. Aivan totta! Ja yksi ei pelaa juuri koskaan, koneella lähinnä rupattelee kaverien kanssa. Eli peliaika tuli vain nuorimmaiselle, joka itse ehdotti yhtä tuntia per päivä viikolle ja kahta viikonlopulle. Minusta tuo oli aivan kohtuullista.

Koulutyön osalta lapsillamme on lähes aina ollut jotain tavoitteita. Useimmiten he ovat itse ne asettaneet, mutta joskus olemme käyttäneet kannustimia ja olemme osallistuneet tavoitteiden määrittelemiseen. Nyt jokainen sai itse asettaa itselleen tavoitteet ja tosi fiksusti asettivatkin. Olen aina ollut tosi hämmästynyt, kuinka hyvin ekaluokasta alkaen lapset itsearvioinnin taitavat, tietävät mitä osaavat ja mitä pitää kehittää. Mistä ne kaikki huonosti laulavat Idols-kilpailijat tulevat? Kouluista, joissa ei ole itsearviointia?

Perhepalaveri päätettiin unelmiin ja haaveisiin ja toiveisiin, joihin perheenjäsenet liittyvät jollain tapaa. Tämä oli kaikista tunnepitoisin osuus. Vanhempien tilillä ei vain ole tarpeeksi numeroita toteuttamaan aivan kaikkia unelmia ja se tuntuu välillä vaikealta. Kun muillakin on. Kaikilla muilla. Matkustelu nousi puheenaiheeksi unelmien kohdalla odotettavasti, meillä on ollut monenlaisia mukavia matkakokemuksia. Nuorimmaiselle olisi tärkeää, että myös isovanhemmat olisivat mukana ja tätä on vähän vaikea luvata. Mietimme myös mitä voisimme koko perheellä tehdä, mikä olisi mieluista kaikille. Tänä syksynä meillä edelleen pelataan lautapelejä koko perheellä, pidetään tortilla- ja pizzailtoja ja katsotaan kaikille sopivia leffoja.

En tiedä tarkoittaako tämä perhepalaveri vähemmän kinastelua ja ristiriitoja jatkossa. Mutta vallan mukava ja hyödyllinen se oli. Suosittelen kokeilemaan. Tärkeää on kuulla kaikkien mielipiteet ja arvostaa lasten omaa ajatusta siitä, millaiseksi he haluavat elämänsä rakentaa. Vaikka vanhempi viime kädessä päättääkin esimerkiksi perheen rahankäytöstä tai kotiintuloajoista, diktatuurilla ei luoda hyviä suhteita. Tarkoitus on myös kasvattaa aikuisia, jotka osaavat toimia vastuullisesti ja tavoitteellisesti, toiset ihmiset ja realiteetit huomioiden. Kuinkas sen oppii ellei harjoittelemalla?

Olimme jo päättäneet palaverin, kun nuorimmainen hoksasi puuttuneen aiheen: "Entäs ne ikärajat?". Niistä ei meidän perheessä tarvitse keskustella.

Uskomaton kouluvuoden aloitus. Mutta ei ollenkaan omasta ansiostani. Ja tietysti nyt on hieman aikaista sanoa, koska kouluvuoden alkuun on tasan kaksi tuntia.

Koulu siis alkaa tänään tiistaina ja jo loppuviikosta kyselin lapsilta mahdollisia kouluun liittyviä ostostarpeita. Olen kyllä huomannut, että reput ja penaalit iän myötä menettävät osuuttaan koulunaloitushuumassa ja vaatteet lisäävät osuuttaan kuuden repullisen verran vähintään. Olin siis valmistautunut farkkukaupassa tuumakoon arpomiseen (Onko joku muu vanhempi kroonisesti jäljessä siitä minkä kokoisia "lapset" ovat?) ja loputtomiin vaelteluihin ruotsalaisten vaatekauppaketjujen käytävillä.

Mutta ei, ilmeisesti tarve ei ylittänyt jotain maagista kynnystä, koska tarjouksiini ei tartuttu. Kukaan, siis ei yksikään, lapsista ei ilmoittanut varsinaisesti tarvitsevansa jotain. Eikä kukaan halunnut lähteä ostoksille katsomaan tarvitsisiko jotain.

Pieni vaikutus tässä voi toki olla vasta piipahtaneilla brittivieraillamme. Teini-ikäiset vieraat olivat kaupungilla aivan ihmeissään kouluun liittyvistä mainoksista vaatekauppojen edessä: koko koulunaloitushässäkkää ei siellä tunneta, kun kaikki kulkevat joka tapauksessa polvipituisissa hameissa ja V-aukkoneuleissa. Koulupuvulla on puolensa. Tämä sai myös omat lapseni mietteliäiksi.

Samaisten vieraiden matkaa oli sponsoroinut paikallinen sähköyhtiö mm. hiirimattojen, kynien ja viivottimien kautta rahan lisäksi. Niinpä saimme tuliaisiksi 300 lyijykynää ja samaisen määrän viivottimia. Eli noita todennäköisesti riittää ensi vuodeksikin, vaikka yli kaksisataa lahjoittaisimmekin eteenpäin. Ei tarvitse kuopuksenkaan kirjoittaa nysällä, kun jostain syystä lyijytäytekynän sisukset ovat hänellä aina palasina, joten perinteinen lyijykynä on ollut hänen toimintavälineensä koulumaailmassa. Virheitähän lapsillani ei ilmeisesti tule, joten kumin puutekaan ei ylittänyt ostokynnystä.

Aivan tyytyväisenä ajattelen, että kerrankin vanha reppu kelpaa, tussit toimivat ja terotin on tallessa. Vaatevarastoja on täydennetty pikkuhiljaa ja vähemmälläkin pärjää. Mietinkin, että onko koulunaloitusshoppailu osittain yksi kaupan luomista kulutustarpeista, jolle ei ihan jokaisessa perheessä löydy todellista tarvevastinetta. Itse olen sen sisäistänyt niin voimakkaasti, että tuputan sen kummemmin miettimättä sitä lapsillenikin. No, joka tapauksessa tiedän, että tämän päivän jälkeen ostoslistalla on ainakin yksi syksyn kestosuosikki: kaikkien äitien lempiartikkeli kontaktimuovi!
 

Erittäin epävirallinen blogitauko on nyt ohi. Tauon syy, tai yksi niistä, oli melko ennakoimaton ja on vaatinut työstämistä. On pitänyt myös pohtia, voinko ja haluanko julkisesti sen tänne kirjoittaa. Teemaan se sopii toisen sanan osalta, vähemmän nyt on, mutta tällä hetkellä suru on vielä läsnä, joten sopivasti ei kuitenkaan.

Meillä pitkään asunut sijoitettu nuori muutti pois moninaisten vaikeuksien ja vaiheiden jälkeen. Vaikka yhteys säilyy ja miellän edelleen itseni äidikseen, on kovin haikeaa. Kaipaan  hyviä asioita, ja niitä on paljon, joita hän toi mukanaan perheeseemme ja omaan elämääni. Vaikeitakin asioita oli paljon ja niiden osalta olo on helpottunut. Arkielämä, sikäli kun sitä  kesällä on, tuntuu nyt kovin yksinkertaiselta ja ehkä jopa helpolta. Unikin on viikkojen aikana syventynyt.

Myllerryksen keskellä tietyt asiat ovat selkeytyneet. Olen entistä vakuuttuneempi, että elämänilo itselleni koostuu hyvin pitkälle ihmissuhteista. Perheestä, lapsuudenperheestä, hyvistä ystävistä, jopa lähes tuntemattomista. Hyvien ystävien henkinen olkapää on ollut todella tarpeellinen tänä kesänä, vaikka suurin osa luopumisen surusta onkin käytävä aivan yksin. Ystävien avulla on ollut mahdollisuus myös siirtää ajatukset aivan muihin asioihin, iloon ja hullutteluun.

Perheen kesken on ollut lupa näyttää ja kertoa kaikki tunteet. Ja toisaalta keskittyä vaikeiden aikojen jälkeen vain ihan omiin asioihin tai mukaviin asioihin, jotka ovat olleet jonkinlaisessa odotustilassa hankaluuksien keskellä. Olemme tehneet lähes kaiken sen, minkä olimme tälle kesälle suunnitelleet ja aika paljon enemmänkin. Enimmäkseen mukavia juttuja. Itse olen erityisesti nauttinut mahdollisuudesta lenkkeillä yhdessä puolison kanssa, aiemmin kun kotona piti aina olla yksi aikuinen. Pieni esimerkki siitä, kuinka synkilläkin pilvillä voi tosiaan olla hopeareunus, vaikka kapea olisikin.

Erityisen ilahduttavia ovat olleet lukuisat pienet kohtaamiset läheispiirin ulkopuolella. Puolituttu naapuri, leirintäalueen vieruskaveri tai lapsuudenkaveri, joka löytyi facebookista,  voivat tehdä päivästä valoisan ja merkityksellisen.

Muuten elämä on siis myllerrystilassa. Siksikin on tuntunut hieman naurettavalta kirjoitella blogia vähentämisestä. Minulla ei ole varmuutta siitä, mitä työtä hakisin, tekisin tai toivoisin. Olen antanut itselleni rauhaa ja aikaa surra ja toipua koulujen alkuun asti, mutta kumman auki ajatukset edelleen ovat nyt kun koulut ovat alkamassa. Taloudellinen vastuukin painaa, joten kovin pitkään ei voi haihatella, vaikka mitään akuuttia kassakriisiä ei olisikaan. Toivomaani osapäivätyötä ei vain kovin helposti löydy, vaikken kovin valikoiva itse työn suhteen olekaan. Jollain tapaa uskon asioiden kuitenkin järjestyvän, enemmin tai myöhemmin. Siihen asti nautin suurimmasta rikkaudesta, ihmisistä ympärilläni.
 

Liikkuminen, liikunta ja urheilu herättävät monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Viime aikojen doping-oikeudenkäynnit ovat yhdessä äärilaidassa, liikkumattomuuden aiheuttamat terveyshaitat ja niiden kalleus kansantaloudellisesti toisessa päässä. Jokainen hyvä kansalainen tietää, että liikkua pitää, mutta miten, milloin, kuinka paljon ja miksi ovatkin kysymyksiä, joiden vastauksista ei yksimielisyyttä ole.

Aika moni vanhempi ajattelee, että lapsilla tulee olla urheiluharrastus. Se pitää yllä hyvää kuntoa, lapsi saa monenlaisia kokemuksia ja erityisesti teinit vaativa ja aikaavievä urheiluharrastus pitää pois pahanteosta. Minut tämä näkökulma on saanut aina kiemurtelemaan. Omista lapsistani kaikki ovat harrastaneet tai harrastavat joukkueurheilua seurassa. Heidän harrastamisensa on kuitenkin ollut aika vaatimatonta verrattuna isäänsä, joka ehti seuratasolla kilpaillakin lähes kymmenessä eri urheilulajissa.

Yksi kerrallaan lapset ovat kuitenkin lopettaneet urheiluharrastukset toisten mielenkiintoisempien tieltä. Hämmentyneen iloisina otimmekin vastaan teinipojan huippuarvosanat sekä pitkän matkan juoksutestistä että lihaskuntotestistä koululiikunnassa. Koulumatkojen pyöräilyllä, pihatöiden teolla, punttien nostelulla kotioloissa ja satunnaisilla juoksulenkeillä hän on pysynyt urheilua harrastavien luokkatovereidensa tasolla ja ylempänäkin. Tosin ehkä on ehtinyt sitten vähän enemmän sinne pahantekoon.

Minä ajattelen, että kunnostaan on tärkeää pitää huolta, mutta en siis oikein usko urheiluun. Parhaimmillaan urheilu on hauskaa yhdessä tekemistä, tavoitteiden asettamista ja saavuttamista, onnistumisia, henkilökohtaisen kasvun paikka. Mutta urheilun saavutusten ehkä kilpailemisenkin korostaminen vie mielestäni liikaa tilaa liikkumisen riemulta ja oman kehon kuuntelulta. Lasten kohdalla vaihtelun mahdollisuus on myös aika kapea, koska lajiharjoittelu aloitetaan niin nuorena.

Eniten urheiluharrastuksissa vastenmielisyyttä herättävät kuitenkin ympäristövaikutukset: ajetaan autolla kauaskin lämmitettyyn halliin tai tunturille rakennettuun hiihtokeskukseen, jotta ylläpidetään kuntoa, kun saman kunnon kohotuksen voisi tehdä lähempänäkin. Lihaksille, keuhkoille ja sydämelle on aivan sama, missä kunnon kohentamista ja ylläpitoa tapahtuu kunhan tapahtuu.

Minun pitäisi liikkua enemmän monestakin syystä ja nyt onkin pohdinnan alla, että kuinka pidän motivaatiotani yllä ja mitä liikuntamuotoja itselleni ottaisin. En haluaisi rasittaa lompakkoani enkä ympäristöä, mutta yksin liikkuminen on ainakin ajoittain tylsää ja pelkään, että tavoitteellisuus ei onnistu ilman yksityiskohtaista suunnitelmaa. Tavoitteellisuutta tarvitsen, koska sairastellessani olen menettänyt lihaskuntoa aika lailla toispuoleisesti ja tuon epäsuhdan oikaiseminen vaatii kuria. Ja nivelten huono kunto taas vaatii malttia ja kärsivällisyyttä kuormittavissa liikuntamuodoissa. Näistä huolimatta haluaisin ennen kaikkea liikkua nautinnollisesti ilman stressiä ja liikoja kalenterimerkintöjä. Tässä asiassa tavoittenani on sopivasti enemmän, mutta en vielä tiedä kuinka.

Jyrinän kumun lähestyessä vetelemme sukkelaan kaikki töpselit jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta irti seinistä. Osasyynä ovat lapsuuden traumat, jolloin kodissamme valokaaret pistorasiasta toiseen eivät olleet harvinaisuus ukkosella, mutta myös se, että olemme alkuvuosina menettäneet laitteen jos toisenkin ukkoselle. Ukkossuojausta on asteittain parannettu, mutta edelleen varmin toimenpide sähkölaitteiden säästämiseksi on irroitella töpselit.

Mitä tapahtuu, kun koko perhe irroitetaan sähköisestä elämästä ukkosen tai syysmyrskyn vuoksi? Kukaan ei pääse nettiin ja television ruutu on musta. Vaikka kännykästä voisi kuunnella radiota, ukkosen jyristessä yksi kerrallaan saapuu tupaamme, joka vanhaan tapaan on kodin sydän. Kunnioitus luonnon suurta näytelmää, jonka ääniefektit kuuluvat selvästi hiljaisessa maalaismaisemassa, kohtaan saa yhden jos toisenkin hakemaan turvaa toisten seurasta.

Todennäköisesti joku kaivelee esille lautapelin tai istutaan hämärässä juttelemassa hauskoja juttuja. Pienin hyörii kuperkeikkoja heitellen tai tanssimuuveja hioen hieman levottomana ja jännittyneenä. Yritän olla tartuttamatta pelonsekaista levottomuuttani toisiin. Yhdessä lasketaan aikaa salamasta jyrähdykseen ja jokainen tietää äänennopeuden. Lopulta jäljelle jää vain sade ja helpotus.

Yhteenkuuluvuuden tunne luonnonilmiöiden edessä ei rajoitu pelkästään omaan perheeseen. Viime kesänä ukkosrintamaan liittyvä kaatosade yllätti minut ja puolisoni kesken kesäisen kävelyretken Varsovassa. Puoliso oli vaihtamassa rahaa ja jäi sateen yllättäessä toiselle puolelle keskiaikaista toria. Torin turistimassa pakkautui vähäisten sateensuojien alle ja siinä odotellessa pahimman sateen laantumista rupattelimme kuin vanhat tutut, kunhan olimme ensin kartoittaneet yhteisen kielen.

Kulunut klisee, mutta luonnon voiman edessä ihminen on kovin pieni. Rakennamme itsellemme turvaa ukkosenjohdattimilla, maanjäristystä kestävillä rakenteilla, tulvavalleilla ja myrskyennusteilla, mutta loppujen lopuksi kukaan ei ole turvassa. Sen ymmärtäminen tekee nöyräksi ja laittaa ihmisen itseriittoisuuden sopivaan mittakaavaan. On asioita, joille emme kertakaikkiaan mahda mitään ja siihen on tyydyttävä. Mutta ehkä juuri pelko ja kunnioitus tekevät näistä luonnon tarjoamista näytelmistä niin komeita ja ikimuistoisia.

Olen lakannut lukemasta maakuntalehden Menot-palstaa. Siellä kerrotaan kaikista niistä kivoista teatteriesityksistä, näyttelyistä, lastentapahtumista ja muista mukavista Menoista, joihin en osallistu. Mutta haluaisin kyllä, olen nimittäin kroonisen innostunut kaikenlaisesta menemisestä teorian tasolla. Ei ole niin pientä tapahtumaa, ettenkö kokisi siitä lukiessani pientä innostusta, vaikka joskus innostus onkin enemmän camp-henkistä.

Menojen rajoittaminen on ihan oma valintani. Terveydellisesti huonompina aikoina en yksinkertaisesti kyennyt osallistumaan joko siitä syystä, etten jaksanut seistä tai istua riittävän pitkään tai että tapahtuma oli juuri sijoitettu minun nukkuma-aikaani. Mikä oli aika usein. Mutta vaikka nyt jaksan seistä, istua, tanssia ja valvoakin, en silti osallistu entiseen malliin. Pikkuhiljaa olen toki tipahtanutkin erilaisten porukoiden yhteisistä riennoista, joten kutsujakin on vähemmän, mutta itsetuntoni sallisi osallistua yksinkin. Jos vain haluaisin.

Silloin kun kalenterissani on seuraavien kolmen viikonlopun päivien ja parin tiistainkin kohdalle kirjotettu jotain mukavaa Menoa, hälytyskellot soivat. Kun kalenterimerkintöjä on minun mittarillani liikaa, ne muuttuvat iloisten kokemusten odotuksesta suoritettaviksi kalenterimerkinnöiksi. Vähän kuin hammaslääkärimerkinnäksi torstain kohdalla. Ja silloin Menoa edeltävä aika muuttuu tahmeammaksi ikävähenkiseksi odotukseksi innostuksen sijaan. "Ai niin, tiistaina mun pitää...."  Nimenomaan pitää. Voi olla, että itse tapahtuma on nautinnollinenkin, mutta lopullinen saldo ei jää plussan puolelle, jos sekä ennen että jälkeen on väsähtänyt olo.

Tämä on kummallinen omituisuuteni, varmaan vähän säälittäväkin. Mutta kaikessa arjen menemisessä ja tulemisessa ja hoitamisessa, kivaakaan ei ole hyvä olla liikaa. Kun tiedostan ja tunnustan tämän, pysyn kohtuudessa ja minulla on kivaa. Sekä odottaessa että Menoissa . Tämän vuoksi en tulevana viikonloppuna matkusta lapsen kanssa osallistumaan Pride-kulkueeseen enkä tapaamaan Helsingin Tervasaareen tuntemattomia. Tosin jos joku ehdottaa jotain mukavaa Menoa ex tempore tulevalle viikonlopulle, todennäköisesti lähden. Jäähän siitä silloin se odottamisen ankeus pois....

Vietimme eilen rentoa hellepäivää kotona kaksistaan tyttäreni kanssa. Hän tyylilleen uskollisena oli laittanut hiuksensa, meikannut ja pukeutunut, jos ei parhaimpiinsa, niin ainakin kohtuullisen uusiin kesävaatteisiin. Hänen käynnistellessä ruohonleikkuria ehdotin työvaatteiden vaihtoa: olisi mukavaa, jos kivat vaatteet olisivat käytettävissä vielä myöhemmin kesällä tai mahdollisesti tulevina kesinä, hän kun tuskin enää kovin paljoa kasvaa. Vastaukseksi sain kyllästyneen katseen ja lausahduksen "Voi äiti sun kanssas. Muoti muuttuu." Ymmärsin tämän niin, että tämän kesän vaatteita ei käytetä ensi kesänä, vaikka ne päälle mahtuisivatkin eivätkä olisi ruohovihreän tahrimat.

Olenkin jo aiemmin kertonut, että itse en vaihda vaatekaappini sisältöä muodin mukana vaan käytän sujuvasti kolme vuotta sitten hankittuja sortseja tänä kesänäkin. Arkeologisia vaatekerroksia löytyy kaukaisemmiltakin vuosilta, erityisesti ylähyllyille sijoitetuista harvemmin käytettyjen vaatteiden laatikoista. Minun naurettavuuskriteerini menevät jossain suurten ysäriolkatoppausten ja liian lyhyiden hameiden seutuvilla, kaikki muu kelpaa päällepantavaksi, tilanteesta riippuen. Poikkeuksetta pitkään kaapissa viihtyneet vaatteet ovat jollain tapaa mukavia pitää, hankintahinta voi olla jopa olematon.

Mutta vaikkei minulla ole vintage-jakkupukuja jotain aika nostalgistakin löytyy vielä käytettävistä vaatteista. Iäkkäin omistamani vaatekappale taitaa olla mummon vanha villakangastakki. Turkiskauluksen vuoksi käytän sitä kuitenkin todella harvoin. Sen sijaan aivan sujuvasti käytän kymmenen vuotta sitten tuliaiseksi saamaani meksikolaista kaapumekkoa. Saunamekoksikin sitä kutsun, mutta se kyllä sujahtaa päälle kesällä monessa muussakin tilanteessa.

Mekko-osastolta löytyy myös yksi todellinen harvinaisuus: itse ompelemani trikoomekko kahdenkymmenen vuoden takaa. Vaikka painoindeksi oli silloin aivan toinen, venyvän kankaan ja mallin ansiosta se mahtuu edelleen eikä omissa silmissäni näytä edes auttamattoman vanhanaikaiselta. Taitaa olla ainoa itseommeltu vaate kaapissani.

Vanhojen vaatteiden nolointa päätä edustavat ehkäpä ikivanha nyppyyntynyt villatakki ja maalauspaidaksi päätynyt flanellikauluspaita. Vai olisiko noloin sittenkin hätäpäissään jostain halpakaupasta hankittu kevyttoppatakki, jonka jouduin ostamaan raskaana ollessani, kun mikään ei mahtunut päälle? Nyt se toimii äärettömän käytännöllisenä puunhakutakkina, postinhakutakkina, lintujenruokintatakkina, lumenkolaustakkina... Eikä se edes tunnu kuluvan. 

Kerrostalossa asuva tuttavani sai kutsun järvenrantamökille juhannukseksi. Hänellä on kyky välittää valokuvien kautta jotain olennaista paitsi kuvattavasta kohteesta myös tunnelmasta. Juhannuskuvista aistin iloa paitsi tietysti seurasta myös luonnosta: sateesta, auringonlaskusta, linnuista, vehreydestä, pienenpienistä kukista ja hyönteisistä.  Aistin myös kiitollisuutta tästä mahdollisuudesta luonnon läheisyyteen.

Kurkistus toisen elämään näytti taas kerran jotain omastanikin selkeämmin. Jatkuva facebook-kuvapostaus kodistani ja sen pihapiiristä kertoo toki elämänpiirini suhteellisesta kapeudesta, mutta myös aivan vilpittömästä ilosta ja yhteenkuuluvuudesta ympäristön kanssa. Yksinkertaisesti olen onnellinen mahdollisuudestani asua luonnon keskellä.

Sen verran hienopieru olen, että luontoelämykset ovat minulle parhaimillaan, kun saan yöni nukkua hyvässä sängyssä lämpimän suihkun päätteeksi. En ole koskaan pitänyt vaeltamisesta, jossa makuuhuone ja iltapala on kannettava selässä tai himoinnut koskemattomille erämaille. Minulle riittää takapihan villeys yhdistettynä satunnaisiin päiväretkiin pitkospuille tai kaikkein mieluiten mäkisille tai vuoristoisille seuduille, joita tosin täälläpäin ei ole.

Luulen, ja korostan että luulen, koska en ole  muutamaan vuoteen kajonnut sanottavammin sosiobiologian tai evoluutiopsykologian alaan, että jokaisessa asuu pieni luontoihminen, jonka tarve yhteyteen luonnon kanssa on olemassa. Miksi muuten olisi niin paljon kesämökkejä? Miksi tietokoneenkin taustakuvista suurin osa on kauniita maisemia ja paikkoja? (Olen tietoinen, että nettimaailma on enimmäkseen täynnä toisenlaisia biologisia houkutuksia, mutta en nyt kajoa sen kummemmin niihin.)

Luonnossa esiintyvissä rytmeissä on jotain rauhoittavaa ja neljän vuodenajan alueella myös jotain sopivasti hillitöntä ja kiihkeää hiljaisuuden ja levon vastapainoksi. Kesän tullen kasvit heräävät yhteyttämään ympäri vuorokauden, linnut ehtivät parhaillaan tehdä monta pesuetta, yltäkylläisyys ja valon määrä tekee itse kustakin hieman energisemmän. Itse olen lapsenakin nukkunut kellon ympäri talvella, mutta kesällä riittää paljon vähempi.

Vietin reilut kymmenen vuotta elämästäni kaupunkioloissa. SIlloinkin pyörilyreittini kuin itsestään valikoituivat vehreimpien puistojen kautta kulkeviksi. En ollenkaan ole kokenut itseäni onnettomaksi kaupunkioloissa, itse asiassa viihdyin ihan hyvin, mutta tässä kymmenvuotisessa kodissani pellon ja metsän ympäröimänä olen enemmän kotonani.

Auringonlaskun jälkeen satakieli aloittaa konserttinsa mustarastaan säestäessä. Lepakot lähtevät liikkeelle ja liihottavat  nykivästi aivan samoilla reiteillä kuin haarapääskyt päivällä. Ehkä sinäkin koet tämän tänä kesänä, kotona tai mökillä.